 |
| München 1800-luvun loppupuolella |
1800-luku oli muutoksien aikakausi. Uudet aatteet, kuten
nationalismi, sosialismi ja liberalismi muotoutuivat. Myös tieteet kehittyivät,
ja puhutaankin 1800-luvun edistysuskosta eli tieteen jatkuvaan kehitykseen vakaasti
myös uskottiin. Tieteiden kehittyminen loi pohjan nopealle teollistumiselle,
mikä puolestaan loi uusia koneita ja ammatteja sekä muutti sääty-yhteiskunnan
luokkayhteiskunnaksi. Ihmisen maailmankuva uudistui ja vanhat perinteet
menettivät merkitystään.
1800-luvun alkupuolta luonnehditaan usein taantumuksen
ajaksi, jolloin Eurooppaa hallitsi tietynlainen jähmettyneisyys. Taustalla
vaikutti Ranskan vallankumous, joka sai hallitsijat pelkäämään uusia tuulia ja
oman asemansa menetystä. Tämän johdosta he päättivät ryhmittäytyä yhteen,
jottei vallankumous pääsisi leviämään. Wienin kongressissa 1814–15 Euroopan
valtaapitävät sopivat yhteiskunnan olojen säilyttämisestä aloillaan tai
pikemminkin palaamisesta vanhaan hyvään aikaan ennen Ranskan vallankumousta. 1800-luvun
merkittäviä eurooppalaisia vallankäyttäjiä olivat muun muassa Napoleon ja
Aleksanteri I, kun taas Iso-Britannian kuningatar Viktoria loi käsitteen
”viktoriaaninen aika” ja hallitsi lähes koko 1800-luvun nousevaa Britannian
imperiumia. Myös Otto von Bismarck oli merkittävä Euroopan kartan uudistaja
1800-luvun lopulla, sillä hän loi sotien avulla Saksan valtion ja pohjusti näin
tietä maailmansodille.
Aleksanteri syntyi 1777 ja nousi vuonna 1801 Venäjän
valtaistuimelle. Hänen valtakautensa suurimpia harminaiheita oli toisen
1800-luvun alun vaikuttajan Napoleonin kasvava valta Euroopassa. Napoleon ja
Aleksanteri ajautuivatkin sotaan, jonka Napoleon voitti 1807. Tämän johdosta
Aleksanteri pakotettiin liittoutumaan Ranskan kanssa Tilsitin sopimuksella,
mikä myöhemmin johti muun muassa Suomen liittämisen Venäjään. Napoleon solmi
Tilsitin sopimuksella Aleksanterin Ranskaan ja pääsi painostamaan tätä.
Maat ajautuivat kuitenkin Aleksanterin vastahakoisuuden
vuoksi sotaan jälleen vuonna 1812, mutta tällä kertaa Napoleon veti lyhyemmän
korren ja syöksyi häviöön. Aleksanteri otti merkittävänä osapuolena osaa Wienin
kongressiin, jossa solmi Itävallan ja Preussin kanssa Pyhän Allianssin eli
toisin sanoen sitoutui estämään vallankumoukselliset aikeet Euroopassa.
Loppuvuosinaan Aleksanteri sairasteli ja kärsi muutenkin erilaisista
psyykkisistä ongelmista, minkä vuoksi hän matkusti Krimille toipumaan. 1825
Aleksanteri I sairastui malariaan ja kuoli 1.12.1825, jonka jälkeen häntä
seurasi Venäjän valtaistuimelle hänen veljensä Nikolai I.
Hallitsijana Aleksanteri I oli varsin uudistusmielinen ja
valistushenkinen, varsinkin alkuvaiheissa. Hallitsijakautensa aikana hän
uudisti Venäjän hallintoa, perusti Suomen suurruhtinaskunnan sekä Puolan
kuningaskunnan (Venäjän autonomisina alueina Aleksanteri myönsi näille
perustuslain, mitä voidaan pitää hyvin vapaamielisenä) sekä suunnitteli jopa
maaorjuuden poistamista, mutta lopulta uudistukset jäivät pitkälti tekemättä
kiristyneen ulkopoliittisen tilanteen vuoksi. Valtansa loppupuolella
Aleksanterikin tosin palasi konservatismiin ja hylkäsi nuoruutensa
vapaamielisyyden.
Napoleon Bonaparte
Napoleon Bonaparte syntyi 15.8.1769 Korsikalla ja nousi
uransa aikana, yllättävää kyllä köyhistä oloista lähes koko Euroopan
valloittajaksi. Tässä Napoleon eroaakin muista hallitsijoista, jotka
perinteisesti perivät Euroopassa valtansa ja varmaankin pitivät sitä
itsestäänselvyytenä.
Sääty-yhteiskunnan ennakkoluulot värittävät Napoleonin
nuoruutta: häntä pidettiin moukkana taustansa takia: hän oppi ranskaa vasta
myöhemmällä iällä ja oli ylipäätään hädin tuskin ranskalainen Nuorena Ranskassa
sotilaskoulussa Napoleonia kohdeltiin yhä barbaarina, mutta hän onnistui
pääsemään mainiosti sujuneiden opintojensa ansiosta eliittikouluun, jossa hän
yleni nopeaan tahtiin.
Vasta Ranskan vallankumous 1789–99 kuitenkin nosti
Napoleonin nopeasti huipulle. Vaiheikkaiden seikkailujen jälkeen Napoleon
anasti vallan Ranskassa itselleen armeijan tuella vuonna 1799. Hänet nimitettiin
Ranskan konsuliksi. Käytännössä Napoleon nousi Ranskan yksinvaltiaaksi, mikä
palautti itsevaltiuden Ranskaan. 2.12.1804 Napoleon Bonaparte kruunattiin
Ranskan keisariksi ja hänestä tuli Napoleon I.
Valtansa aikana Napoleon valloitti lähes koko Euroopan.
Vuonna 1803–1815 käytyjä sotia kutsutaankin Napoleonin sodiksi. Venäjä lyötiin
Austerlizissa, minkä jälkeen Napoleon julisti vaikeasti nujerrettavalle
Englannille taloussaarron, ja vyöryi lähes koko Euroopan yli voittoisana ja
hurjana. Vuonna 1810 Napoleon oli voimansa tunnossa ja hallitsi lähes koko
Manner-Eurooppaa. Lisäksi hän jakoi veljilleen valtakuntia Euroopasta. Venäjän
kanssa Ranskalla oli liittosopimus, mutta Napoleon päätti alistaa tämän itäisen
jätinkin kunnolla valtansa alle hyökkäämällä toistamiseen Venäjälle 1812.
Venäjän sotaretki osoittautui kuitenkin suurfiaskoksi, joka
käänsi Ranskan sotaonnen ja aloitti sen alamäen. Tappio sinetöitiin, kun
Preussi ja Itävalta liittyivät sotaan. Ranskan armeija nujerrettiin
Leipizigissa 1813, jonka jälkeen Ranska antautui ja Napoleon joutui luopumaan
kruunusta. Hänet häädettiin Elban saarelle, mistä hän kuitenkin pakeni 1815 ja
palasi Pariisiin ja kaappasi uudelleen vallan käsiinsä. Valtakausi jäi varsin
lyhyeksi ja sitä kutsutaankin satapäiväiseksi keisarikunnaksi. Lopullisesti
Napoleon lyötiin Waterloon taistelussa 18.6.1815.
Napoleon kuoli Saint Helenan saarella maanpaossa 5.5.1821,
luultavimmin vatsasyöpään.
Napoleonin vaikutus ylsi koko yli Euroopan. Eläessään
Napoleon muun muassa uudisti Ranskan koulujärjestelmän, kirjoitti yhä maiden
lainsäädäntöön vaikuttavan lakikokoelman (Code Napoleon), kehitti useita
tieteenaloja ja tuki esimerkiksi rokotuksia. Napoleonin sodat myös vaikuttivat
Italian myöhempään yhdistymiseen, Suomen suurruhtinaskunnan luomiseen ja loi
pohjaa Yhdysvaltojen tulevalle menestykselle. Napoleon Bonaparte muistetaan
selkeästi yhtä tänä päivänä. Köyhästä italialaispojasta tuli legenda.
Viktoria
Kuningatar Viktoria syntyi 24.5.1819. Hän hallitsi
Iso-Britanniaa yli 63 vuotta eli lähes koko 1800-luvun. Viktorian mukaan
nimettiin koko viktoriaaninen kausi, jolla tarkoitetaan nimenomaan aikaa,
jolloin kuningatar istui Iso-Britannian valtaistuimella, eli vuosia 1937–1901.
Syntyessään Viktoria oli vasta viidentenä
kruununperimyslistalla, mutta kuin ihmeen kaupalla hän nousi valtaistuimelle
lähempien sukulaisten kuoltua, ja vuonna 1837 hänet kruunattiin Iso-Britannian
kuningattareksi. Vuonna 1940 kuningatar avioitui serkkunsa prinssi Albertin
kanssa. Pari sai yhdeksän lasta, ja Albertista tuli vaimonsa uskottu ja neuvonantaja.
On sanottu, että pari hallitsi Britanniaa tavallaan yhdessä: Albert toimi
vaimonsa sihteerinä ja piti huolta papereista, kun taas Viktoria huolehti
hallitsijan tehtäviä. Konservatiivisen Albertin vaikutuksesta Viktoriaan
tarttui vanhoillisuutta, vaikka hän alkujaan oli hyvinkin vapaamielinen. Albert
kuoli 1861 ja Viktoria piti lopunikäänsä surupukua, mistä voidaan päätellä,
että pari oli ollut läheinen.
Viktorian hallitessa Britanniaa kansan suosio monarkiaa
kohtaan kasvoi, vaikka vielä 1830-luvulla tasavaltaiset mielipiteet olivat
olleet voimissaan. Toisaalta paradoksaalisesti samaan aikaan hallitsijan
oikeudet vähenivät ja tästä tuli yhä enemmän symbolinen edustajahallitsija.
Mitä kauemmin Viktoria oli vallassa, sitä enemmän hänen arvostuksensa kansan
parissa nousi.
Sitäkin suurempi järkytys oli, kun Viktorian valtakausi
päättyi 64 hallitsijavuoden jälkeen vuonna 22.1.1901 Viktorian kuolemaan.
Viktorian valtakauden aikana Iso-Britannia koki suuria
yhteiskunnallisia ja taloudellisia murroksia; tapahtui muun muassa teollinen
vallankumous ja pikkuhiljaa alettiin siirtyä merkantilismista kohti vapaakauppaa.
Myös siirtomaiden haaliminen ja merkitys kasvoivat. Viktoriaanisella kaudella
Britanniasta muodostuikin imperiumi, maailmanvalta.
Kahdeksan Viktorian yhdeksästä lapsesta naitettiin
eurooppalaisiin kuningassukuihin. Tämän johdosta lähes kaikki Euroopan
kuninkaalliset ovat nykyään sukua Viktorialle. Samalla kuitenkin levisi
perinnöllinen verenvuototauti lähes kaikkiin Euroopan kuningashuoneisiin.
Otto von Bismarck
Otto von Bismarck syntyi 1.4.1815 Saksassa preussilaiseen
maanomistajaylimystöperheeseen. 1947 hän aloitti uransa maapäivillä
poliitikkona pian avioitumisensa jälkeen.
Preussissa tapahtui muutos, kun kuningas takasi perustuslain,
parlamenttivaalit ja lehdistönvapauden 1848. Bismarck hyötyi tästä tulemalla
valituksi parlamenttiin Preussin edustajana. Tuona aikana muodostuivat hänen
mielipiteensä Saksan yhdistymisen tärkeydestä ja Itävallan holhouksesta
pääsemisestä. Toisaalta Bismarck oli hyvin konservatiivinen ja vastusti
esimerkiksi jyrkästi yleistä äänioikeutta. Vuoteen 1862 asti Bismarck toimi
Preussin lähettiläänä Venäjällä ja Ranskassa, joskaan hän ei tuntunut pitävän
näitä tehtäviä kovinkaan mielenkiintoisina tai merkittävinä.
Vuonna 1862 kaikki kuitenkin muuttui, kun Preussin kuningas
Vilhelm I nimitti Bismarckin Preussin pääministeriksi ja ulkoministeriksi.
Pääministerikaudellaan Bismarck muun muassa ajoi armeijan määrärahojen
lisäämistä, heikensi opposition asemaa ja asetti uudelleen voimaan rankan
lehdistösensuurin. Hänen johdollaan Preussi myös tuki Venäjää Puolan kapinan
tukahduttamisessa, sillä Bismarck katsoi Venäjän ystävämielisyyden olevan
Preussilla hyödyllistä.
Bismarckin tärkein päämäärä oli alusta asti Saksan
yhdistäminen. 1800-luvun puolivälissä Saksa ei ollut valtio, vaan kokoelma
hajanaisia ja lukuisia pieniä herttuakuntia, jotka pitkälti kilpailivat
toisiaan vastaan. Niitä sitoi toisaalta Saksan liitto, mutta se oli löyhä
eivätkä siihen kuuluneet kaikki herttuakunnat. Lisäksi Bismarck katsoi sen
olevan Itävallan ohjauksen alainen.
Yhdistymistä lähdettiin ajamaan sodilla. 1864 Preussi soti
Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin herruudesta, joka oli perujaan kuulunut
Tanskan kuningaskuntaan. Alueet liitettiin kuitenkin Preussiin, mikä sai
preussilaiset tukemaan kuningasta ja Bismarckia. Itävallan ja Preussin välillä
syntyi pian tämän jälkeen kitkaa Schleswig-Holsteinista ja Saksan liiton
uudistamisesta, pitkälti Preussin provosoinnin seurauksena. Kehitys johti
siihen, että Itävalta julisti Preussilla sodan 1866, mikä johti Itävallan
häviöön ja Preussin vallan lujittumiseen Saksan alueilla.
Preussi käytti jälleen Bismarckin johdolla voimakasta
provokaatiota Ranskaa vastaan saadakseen tämänkin julistamaan sodan Saksalle.
Bismarck uskoi, että Ranskaa vastaan suuntautunut sota lujittaisi entisestään
Saksan yhtenäisyyttä ja olisi merkittävä lopulliseen päämäärään, Saksan
yhdistymiseen, pyrkiessä. Yritys onnistui, ja 1870 Ranska aloitti sodan, jonka
pian nöyryyttävästi hävisi. Ranskan häviö sinetöi Saksojen yhdistymisen ja
vahvisti Otto von Bismarckin aseman.
Pitkällinen haave toteutui, kun Vilhelm I kruunattiin
18.1.1871 Versaillesissa keisariksi ja näin Saksa yhdistyi yhdeksi
keisarikunnaksi.
Yhdistymisen jälkeen Otto von Bismarck nimitettiin
valtakunnankansleriksi. Hän huolehti ulkopolitiikasta ja piti Saksan poissa
Balkanin kriisistä 1875, ja ajoi erityisestä oman yhteiskuntaluokkansa
oikeuksia sekä Preussin asemaa Saksan johtavana alueena. Bismarck oli myös
hyvin konservatiivinen ja viittasi kintaalla liberaaleille
sosiaaliuudistuksille kuten työväen olojen parantamiselle. Hän runnoi usein
tahtonsa läpi uhkailemalla erolla ja heittäytymällä sitten hyvin sentimentaaliseksi
ja hankalaksi. Juuri kukaan ei uskaltanutkaan vastustaa häntä näiden
tunnepurkausten vuoksi.
Bismarck kuoli 30.8.1898 maatilallaan, missä oli viettänyt
luonnon parissa viimeiset vuotensa.
Otto von Bismarck oli vahva valtionmies, jota kutsuttiin
myös rautakansleriksi. Hän seurasi aina raudanlujasti päämääriään ja
periaatteitaan, välittämättä toimintatapojensa häikäilemättömyydestä.
Siinä missä Aleksanteri I ja Viktoria perivät valtansa,
nousivat Napoleon ja Bismarck omalla nokkeluudellaan vallankahvaan. Ensimmäisiä
kuunneltiin ja kunnioitettiin heidän syntyperänsä vuoksi, kahta viimeistä
toteltiin heidän omien saavutustensa ansiosta. Hallitsijoina tai Bismarckin
tapauksessa pääministerinä he saattoivat käyttää paitsi henkilökohtaista valtaa
ja suhteitaan oikeisiin ihmisiin, myös kansan ja sotaväen resursseja tavoitteidensa
saavuttamisessa. Euroopan karttaa uudistettiin niin Napoleonin sodilla kuin
Saksan yhtenäistymisen vaatimilla kansaa kokoavilla sotatoimilla. Samalla
muuttui myös maailmankartta, kun siirtomaakilpailu kiihtyi ja varsinkin
Iso-Britannia Viktoria johdossaan valloitti ja hallitsi yhä suurempia
merentakaisia alueita.
Jokainen näistä neljästä oli merkittävässä asemassa
yhteiskunnallisten ja valtiollisten muutosten takana, kun luotiin uutta
Eurooppaa ja uutta eurooppalaista ihmistä 1800-luvulla.
 |
| Katukuvaa Englannista 1800-luvulta |
Lähteet:
Aleksanteri I. Yle.fi Arkisto [viitattu 25.9.204] http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/hovimaki/ajankuva/aleksanteri_i.html
Aleksanteri I. Wikipedia. [viitattu 25.9.2014] http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I
Napoleon Bonaparte. [viitattu 25.6.2014] http://www.edu.vaasa.fi/ranska-saksa/napoleon.htm
Napoleon I. Wikipedia. [viitattu 25.6.2014] http://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleon_I
Napoleon Bonaparte. BBC History. [viitattu 25.6.204] http://www.bbc.co.uk/history/historic_figures/bonaparte_napoleon.shtml
Viktoriaanisuus. Kuningatar Viktoria. Silja Hurtig. [viitattu 25.6.2014] http://www.edu.vaasa.fi/Lontooprojekti/Viktoria.htm
Viktoria (Iso-Britannia. Wikipedia. [viitattu 25.6.204] http://fi.wikipedia.org/wiki/Viktoria_(Iso-Britannia)
Otto von Bismarck. [viitattu 25.6.2014] http://personal.inet.fi/koti/vexom/otto.htm
Otto von Bismarck. Wikipedia. [viitattu 25.6.2014] http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_von_Bismarck
Bismarck soti unelmansa tähden. Historia. [viitattu 25.6.2014] http://historianet.fi/sota/eurooppa/bismarck-soti-unelmansa-taehden
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti